PACE - adoptoidut veljekset

Mandy ja John ovat adoptoineet 10-vuotiaan Edwardin ja hänen nuoremman veljensä Williamin. Molemmat pojat viettivät varhaiset vuotensa emotionaalisesti poissaolevan äidin kanssa, joka oli perheväkivallan kohteena ja laiminlöi vakavasti poikien tarpeet. Heidän isänsä käyttäytyi uhkaavasti ja oli väkivaltainen sekä puolisoaan että poikia kohtaan. Hän piti yllä ankaraa kuria ja hänen rangaistuksensa olivat sadistisia. Hän saattoi olla aavistuksen lempeämpi Edwardia kuin Williamia kohtaan, ja tästä suosikkiaseman menettämisestä Edward kamppaili adoptioperheessä. Pojat otettiin huostaan heidän ollessa noin 4- ja 3-vuotiaita. He asuivat sijaisperheessä yhdeksän kuukautta ennen kuin muuttivat Mandyn ja Johnin luokse.

Oli märkä ja kurja marraskuinen lauantai. Pojat olivat kiukkuisia, koska joutuivat olemaan sisällä huonon sään vuoksi. Mandy huokaisi helpotuksesta, kun pojat olivat käyneet kylvyssä ja olivat pyjamat päällä valmiina menemään nukkumaan. Hän katsoi kelloaan. Johnin pitäisi tulla minä hetkenä hyvänsä takaisin vanhan äitinsä luota tarkistuskäynniltä. Hän jo odotti lasillista viiniä, jonka he olivat luvanneet itselleen, kunhan saavat pojat nukkumaan. Hän lähettää Edwardin ja Williamin pesemään hampaat ja sillä aikaa hän tekisi syntymäpäiväpakettia lähetettäväksi sisarentyttärelleen. Hän on juuri ottanut sakset katkaistakseen teipin, kun hän kuulee yläkerrasta tappelun ääniä. Huokaisten hän juoksee ja ehtii juuri todistamaan, kun Edward työntää Williamin alakertaan meneviin rappusiin. Hän ei ehdi auttamaan ja näkee Williamin putoavan ylhäältä alas.

”Edward”, hän huutaa vihaisena ja säntää katsomaan Williamia.

Edward tuijottaa häntä vihaisesti ja ryntää alakertaan hänen ohitseen kohti etuovea. Mandy huomaa hänen kumartuvan ottamaan saksia, jotka hän on hässäkässä pudottanut. Nopeasti hän siirtyy estämään Edwardia lähtemästä talosta. Edward potkaisee häntä nopeasti sääreen ja heiluttaa saksia terä häntä kohti. Mandy siirtyy pois hänen tieltään ja ennen kuin hän ehtii tehdä mitään, Edward on ulkona talosta ja poissa. 

Mandy, joka tuntee voimattomuutta auttaakseen Edwardia, menee nuoremman poikansa luokse. Hän lähettää tekstiviestin Johnille pyytääkseen tätä kiirehtimään kotiin. William istuu, on tajuissaan, mutta häneen selvästi sattuu. Mandy kyykistyy alas ja kysyy hellästi, mihin sattuu. Hän on melko varma siitä, että käsi on murtunut. Hän on auttamassa Williamia pystyyn, kun John tulee ovesta. Nopean neuvonpidon jälkeen he päättävät, että John vie Williamin päivystykseen läheiseen sairaalaan ja Mandy lähtee etsimään Edwardia.

Mandy laittaa takin ylleen ja ottaa taskulampun sekä Edwardin takin. Hän käy mielessään läpi kaikki paikat, jonne Edward on voinut juosta. Hän päättelee, ettei Edward ole mennyt pellon yli pimeässä, joten hän lähtee kävelemään tietä pitkin kohti kadunkulman leikkikenttää. Kun hän lähestyy sitä, hän osoittaa taskulampullaan leikkitelineitä, mutta hänen sydämensä murtuu, kun hän ei näe Edwardia missään. Hän seisoo paikoillaan miettien, mihin muualle Edward on voinut mennä. Sitten hän huomaa liikettä läheisessä puussa. Kun Mandy katsoo ylös, hän näkee Edwardin tasapainoilevan epävarmana yhdellä puun alaoksista.

Siirtyen puun toiselle puolelle Mandy huutaa: ”No niin Edward, meidän täytyy saada sinut alas sieltä.”

Edward näkee hänet ja kiipeää ylemmäs. Mandy näkee hänen silmänsä taskulampun valossa, villeinä kauhusta. Hän huomaa saksien välähtävän yhä hänen kädessään. Mandy seisoo paikoillaan kuin pölkky; liikkumattomuus on ristiriidassa hänen levottoman mielensä kanssa, joka yrittää miettiä, mitä tehdä. 

Mandy näkee Edwardin puussa, pienenä ja villinä paniikista. Hän näyttää olevan tietämätön sateesta, joka kastelee hänen ihonsa läpimäräksi tai tärinästä, joka hallitsee hänen koko ruumistaan. Silmät äitiin kohdistuneena, hän näyttää kylmäpäiseltä liikahtamaan milloin tahansa. Mandy miettii kuumeisesti, mutta ei tiedä mitä tehdä. Aikaisempi potku jyskyttää hänen säärtään ja sielunsa silmin hän näkee Williamin putoavan rappusia. Hän tuntee kiukun nousevan sisällään, mutta tietää, ettei se auta tilannetta.

Vedettyään syvään henkeä, hän huikkaa ylös Edwardille: ” Ei ole hätää, olen tässä auttaakseni sinua. En satuta sinua. Odotan kunnes et ole niin peloissasi ja sitten autan sinut pois puusta.”

Minuutit tuntuvat tunneilta, kun Mandy odottaa hievahtamatta. Hän pelkää, että mikä tahansa liike hänen puoleltaan saisi Edwardin paniikin lisääntymään. Hän näkee Edwardin kyyristyneenä korkeammalla oksanhaarassa eikä tiedä, kuinka paljon tärinä johtuu kylmästä ja kuinka paljon paniikista, joka heijastuu hänen silmistään. Mandy tietää, ettei Edward kykene ajattelemaan tuossa tilassa, mutta reagoi vaistonvaraisesti. Hän pelkää, mitä Edward saattaisi tehdä kauhuissaan. Mandy on edelleen tietoinen sisällään olevasta kiukusta. Miksi Edward aina pilaa asiat, ja miksi kohteena on aina hänen veljensä. William seuraa Edwardia kaikkialle jumaloiden häntä, mutta kaikki mitä hän saa takaisin, on aggressio häntä kohtaan. 

Mandy muistelee poikia, jotka tulivat heidän ovelleen viisi vuotta sitten. William oli hiljainen ja kalpea, Edward aina valmiina tappelemaan, yrittäen näyttää kovalta ja välinpitämättömältä. Hän oli kokenut joitakin läpimurtoja Edwardin kanssa vuosien varrelle, kun tämä oli sallinut haavoittuvamman ja tarvitsevamman puolensa näkyä. Hän on alkamassa sallia Mandyn pitää huolta itsestään. Juuri nyt tuntui kuitenkin siltä, kuin tuo kaikki edistyminen olisi vain valheellista toivetta. Hän katsoo ylös ja näkee Edwardin valmiina toimintaan. Näin on aina ollut Edwardin kanssa, seuraavan iskun ja pettymyksen odottamista. Jollain tavalla hän on niin ylpeä pysyessään sitkeästi taistelussaan. Vaikka hänellä on kuinka epämukavaa, hän ei luovuta. Jopa viiden vuoden jälkeen hän odottaa pahinta. Mandy pohtii tätä. Mikä on pahinta, mitä Edward odottaa? Sisimmässään hän tietää vastauksen, vaikkakin tähän tietoon vaikuttaa hänen oma tunteensa epäonnistumisesta; epätoivo siitä, ettei hän kykene tavoittamaan tätä poikaa.

Edward olettaa edelleen, että häntä satutetaan. Hän tietää sisimmässään olevansa paha lapsi. Hänen isänsä osoitti sen hänelle joka päivä, kun hän oli pieni. Hänen äitinsä kyvyttömyys huolehtia hänestä vahvisti tätä tunnetta itsestä. Edward olettaa, ettei häntä rakasteta ja ettei hän jää tähän kotiin. Hän odottaa vanhempien luovuttavan hänen kanssaan.

Mandy liikahtaa hitaasti hieman lähemmäksi. Hän miettii, kuinka paljon aikaa on kulunut. Hän puhuu Edwardille hiljaa hellällä ja hoivaavalla äänellä. Hän sanoo, ettei ole mitään hätää ja että hän auttaa Edwardia. Tämä on ollut vaikea päivä, mutta he selviävät siitä. William on kunnossa, hän selviää.

Edward tuijottaa häntä vihaisesti: ”Mene pois. Vihaan sinua. V**** ämmä!”

Mandy terästäytyy sivuuttaakseen tämän saarnan, sillä jos hän reagoisi tähän kiukulla, kaikki olisi menetetty. 

”Olet niin vihainen nyt. Vihaat meitä kaikkia. Tuntuu kuin kukaan meistä ei olisi sinua varten, eikö? Olet niin vihainen ja peloissasi. En ole menossa mihinkään. Selviämme tästä yhdessä.”

Kuvitteliko hän vain vai oliko Edward pikku hiljaa rentoutumassa? Hän ottaa toisen askeleen lähemmäksi ja toistaa, mitä sanoi. Mandy jatkaa hiljaa vakuuttelua, että he selviävät tästä yhdessä. Kyllä, hän näyttää todellakin vähän rauhallisemmalta.

Mandy huikkaa hiljaa ylös, ”pudota sakset Edward, laitetaan ne pois tieltä.” 

Helpotuksekseen Mandy näkee hänen avaavan kätensä ja saksien kopsahtavan maahan. Hiljaa ja hitaasti hän kurkottaa alas, nostaa ne ylös ja laittaa taskuunsa. Hän katsoo jälleen ylös. Edward katsoo alas häneen.

”En tarkoittanut satuttaa häntä.”

”Tiedän; olit hänelle vihainen. Ei hätää, saamme selvitettyä asian.”

”Hänellä oli hammastahna ja minä tarvitsin sitä.” 

Mandy huokaisee sisäänpäin; niin pieni asia, mutta niin iso Edwardille; pienet asiat kertovat hänelle uudestaan ja uudestaan, ettei hän ole tarpeeksi hyvä. Pakko olla ensimmäinen, pakko olla erityinen vai mikä?

”Sinun on todella pelottavaa ajatella, ettemme rakasta sinua tarpeeksi, ettemme halua sinua. Olen tässä. Autan sinua.”

”Täytyykö minun lähteä? Nyt kun satutin Williamia, lähdenkö minä?”

”Ei Edward. Me olemme perhe. Me selviämme tästä yhdessä. Olen tässä. Kaikki tulee kuntoon.”

”Minua palelee!”

”Tulehan; otetaanpas sinut alas sieltä puusta. Luulen, että on uuden kylvyn paikka. Meidän täytyy saada sinut lämpimäksi.” 

Edward tuijottaa äitiään, edelleen epävarmuus silmissään. Hän liikahtaa varovasti kääntyäkseen oksalla ja tavoittelee jalallaan alapuolella olevaa oksaa. Mandy pidättelee hengitystään odottaessaan Edwardin tulevan hieman alemmaksi ja odottaa, kunnes kykenee tarttumaan häneen ja auttamaan häntä. 

”Siirrä jalkaasi vasemmalle, siihen, se kannattelee painosi.” 

Edward siirtyy toiselle oksalle ja on melkein tartuntaetäisyydellä. Mandy opastaa hänet vielä yhden oksan alaspäin ja sitten saa hänestä kiinni. Hän pitelee Edwardia hellästi kun tämä nyyhkyttää.

”Okei, se on nyt ohi. Lähdetään kotiin.”

”Onko hän kunnossa, William? Satutinko häntä?” 

Mandy voi nähdä pelon ja surun Edwardin silmissä. Mandy hymyilee hellästi ja sanoo: 

”Hän on kunnossa. Luulen, että hänen kätensä on murtunut. Minulla on tunne, että sinä kannat hänen reppuaan jonkin aikaa!” Edward hymyilee myös.

”Voin auttaa häntä. Voin tehdä asioita hänen puolestaan siihen asti, kunnes hän voi paremmin! Olen pahoillani äiti.” 

Mandy pitää Edwardia lähellään ja he kävelevät kohti taloa. Myöhemmin Mandy itkee sallien illan henkisen paineen vallata itsensä ja tuntea epätoivoa sekä epäonnistumista, jonka tämä pieni poika hänessä herättää; pelko siitä, etteivät he selviä hänen kanssaan. Nyt riittää, että hän on turvassa

Tämä esimerkki on Goldingin materiaalista.

Golding, K.S. 2014. DDP-käsikirja. Hoitava kiintymys – terapeuttinen vanhemmuus. Turvattomuutta ja traumoja kokeneiden lasten ja nuorten kasvun tukeminen. Käsikirja kasvattajille ja ammattilaisille. Tampere PT-Kustannus