PACE kohtaaminen vanhemman kanssa - vanhempi lukkiutuneessa tilassa

Ammattilaisten keskuudesta on välillä tullut todella paljon kysymyksiä miten työskennellä vanhempien kanssa, kun yhteistyö on haastavaa. Tässä pidempi kirjoitus tästä tärkeästä aiheesta.

Vanhemmuus on yksi tärkeimmistä tehtävistä ja ajanjaksoista elinaikanamme. Vanhemmuus ajan saatossa muuttuu vaikka ydintunne siitä säilyykin. Mitä pienempi lapsi on, sitä herkemmässä vaiheessa vanhemmat uudehkossa roolissaan ovat ja siksipä vanhempien kanssa työskentely vaatii erityistä herkkyyttä, osaamista ja myös huolestuttavissa tilanteissa rohkeutta nostaa esiin vaikeitakin asioita.

Vanhempien kanssa työskentely haastavissa vuorovaikutustilanteissa on aihealue, josta minulta kysytään paljon. Usein huomaan, kun henkilökunta nostaa lapsen käytöksestä huolestuttavia piirteitä esiin, vanhemmat alkavat helposti  puolustautumaan.

Näissä tilanteissa kasvatuksen ammattilaiset ovat ehkä yrittäneet kertoa miten olisi hyvä tapa toimia lapsen kanssa, mutta vanhemmat eivät ole vastaanottavaisia millekään ohjaukselle. Tällöin vanhemmat tuskin hyötyvät jatkokeskusteluista, jos he eivät ensin itse saa kokemusta ymmärretyksi  tulemisesta.

On turha kertoa vanhemmille, mitä lapsi tarvitsee voidakseen hyvin, jos heidän oma jaksaminen on vajavaista, he ovat ylikuormittuneita ja puolustautuvat. Heidän aivonsa eivät ole tällöin vastaanottavaisessa tilassa. Heidän omat tarpeensa mahdollisesti ovat niin voimakkaat, että niiden takaa on mahdoton kuulla edes oman lapsen hätää.

Usein vanhemmat toimivat puolustusasemissa, kun henkilökunta joutuu tuomaan huolta lapsen tunne-elämän kehityksestä. Opettajan ja vanhemman kohtaamisessa saattaa käydä niin, että molemmat osapuolet joutuvat suojautumaan ja he kokevat molemminpuolista ymmärtämättömyyttä tilanteessa ja silloin yhteistyö saattaa olla todella vaikeaa ja jopa katketa. On hyvä kuitenkin muistaa, että jos huoli on suuri, huolestuttavat seikat on siltikin syytä nostaa hyvin avoimesti ja suoraan esiin.

Miten aloitat neuvottelun!

Keskustelun alussa on hyvä jutella aivan tavanomaisista asioista. Tilanne näin rentoutuu, mikä taas mahdollistaa helpommin yhteyden löytymisen keskustelijoiden välillä.

Keskustelun alussa on hyvä kertoa neuvottelun tavoite ja aikataulu. Perusperiaate keskustelussa on, että vanhempia kannustetaan avoimeen keskusteluun ilman tuomitsemista.

Järkevää ei ole ammattilaisena kertoa nopeasti omia mielipiteitä ja mahdollisesti näin vähentää vanhempien uskallusta nostaa omia ehkä kriittisiäkin näkökulmia esiin.

Pidän aina tärkeänä pysähtyä kielteisten kokemusten kuunteluun, ovatpa ne sitten kritiikkiä ammattilaisia, kasvatusta tai opetusta kohtaan. Aina on tärkeää pyrkiä ymmärtämään vanhempien tuomaa huolta.

Useimmiten huolen puheeksi ottaminen sujuu hyvin. Monesti jo se, että työntekijät kertovat omia tapojaan auttaa lasta haastavissa tilanteissa vähentää vanhemman syyllisyyttä ja antaa toivoa, että ratkaisuja lapsen kanssa toimimiseen on jo päiväkodissa ja koulussa löydetty.

Toisinaan tulee kuitenkin tilanteita, joissa mikään ymmärrys, neuvo tai avuntarjous ei tule vastaanotetuksi vanhemman taholta. Silloin itse olen käyttänyt DDP mallista (Dyadic Developmental Psychotherapy) tuttua PACE-työskentelyä (playfulness, acceptance, curiosity ja empathy) ajatuksella mitä toivot vanhemman tekevän lapselle, tee se itse vanhemmalle.

DDP, vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia on työskentelymuoto, ajatusmalli, ihmiskäsitys, jossa korostetaan vastavuoroista, herkkää, reflektiivistä ja empaattista lähestymistä toiseen ihmiseen. Ilmapiirissä on olennaista leikkisä, hyväksyvä, ymmärtävä ja utelias (PACE) asenne.

Tämä vuorovaikutteinen tapa on asenne, joka rakentaa ei kiellellisillä elementeillä, kuten ilmeillä, eleillä, asennoilla, kosketuksella, vaihtelevalla puherytmillä sekä erilaisilla tunnevoimakkuuksilla toiseen henkilöön hyvää suhdetta. Tämän tyyppisellä asenteella voimme saada muutosta ihmisen tunteissa ja käyttäytymisessä aivojen tasolla asti.

Puolustava vanhemmuus

Tässä PACE esimerkki vanhemman kanssa työskentelystä varhaiskasvatuksessa. Kaikki nimet on muutettu eikä esimerkki ole tunnistettavissa.

Päiväkodissa oli 4-vuotias Pekka niminen poika, jolla henkilökunnan mielestä oli vaikeuksia tunteiden säätelyssä ja ne usein moninkertaistuivat hakutilanteissa. Äiti oli yksinhuoltaja ja teki työssään pitkää päivää ja pystyi vasta lähellä päiväkodin sulkemisaikaa hakemaan Pekkaa. Työntekijät olivat huolissaan äidin tavasta suhtautua Pekan käytökseen näissä tilanteissa.

Äiti oli torjuva ja jopa ivallinen Pekkaa kohtaan ja hän tulkitsi Pekan käytöksen vain temppuiluksi ja huomion hakemiseksi. Henkilökunta koki ongelmalliseksi myös äidin suuren tarvitsevuuden, joka näyttäytyi niin, että äiti ei pystynyt keskittymään lähes laisinkaan Pekan kuulumisiin, vaan kertoi useimmiten vain omista asioistaan.

Olin konsultoinut ryhmän henkilökuntaa jo pitempään ja tavoitteenani oli ollut löytää keinoja Pekan ahdingon vähentämiseen hakutilanteissa. Olin myös ollut huolissani henkilökunnan jaksamisesta.

Ryhmän aikuisten oli ajoittain vaikea suhtautua empaattisesti Pekkaan ja tehtäväni olikin ulkopuolisena tukijana antaa ymmärrystä pojan käytöksen takana olevista kokemuksista,  tarpeista ja tunteista ja kasvattaa näin työntekijöiden ymmärrystä, hyväksyntää ja empatiaa poikaa kohtaan. Tämä siksi, koska tiedämme, että mitä paremmin kasvattaja on ymmärtäväisesti kytköksissä lapsen tunteisiin ja kokemuksiin, sitä vähemmän hän kokee lapsen rasittavaksi ja hankalaksi. Tällöin kasvattajan on myös helpompi aidosti ilmaista välittämistä ja empatiaa lasta kohtaan.

Kaikkea mahdollista oli yritetty, jotta äidin empatiaa Pekkaa kohtaan saataisiin herätettyä. Kasvattajat yrittivät puhua Pekan puolesta kommentoimalla: "Onpa sinulla ollut ikävä äitiä ja kylläpäs halaus olisi ihanaa. On varmaan äidilläkin ollut ikävä näin pitkän päivän aikana". Mikään näistä yrityksistä ei saanut äidin puolustusjärjestelmää laskeutumaan. Äiti vain kiivaasti kommentoi, ettei siedä moista käytöstä, eikä halauksia tarvita, kun poika vain hakee huomiota. Äidin torjunta viestittyi kehon kielellä vielä voimakkaammin, kuin mitä sanat kertoivat ja Pekka reagoi tähän hylkäykseen voimakkaasti. Pekan häpeän tunne oli varmasti voimakas.

TIlanne oli vaikea ja päätimme kokoontua vielä yrittääksemme saada äitiä avautumaan ja ottamaan vastaan huolemme. Äiti ei aimemmin ollut myöskään suostunut ottamaan mitään ulkopuolista apua vastaan.

Tapaamisen alussa ensin tietysti kysyin äidin voinnista tietäen, että äidillä oli vahvoja tarpeita itselläänkin.

Minä: Miten jakselet?

Äiti: Kaikki ok. Äiti hivenen hämmentyi, kun ensimmäisenä ei kysyttykään Pekan käytöksestä. Äiti edelleen vaikutti sulkeutuneelta ja jännittyneeltä.

Minä: Onpa hyvä kuulla. Menin tarkoituksella mukaan hänen kokemukseensa enkä alkanut ehdottaa muuta huolimatta, että äiti vaikutti väsyneeltä ja uupuneelta. Äänensävyni oli hyväksyvä.

Minä: Tarkoituksenamme on tänään vähän pohtia miten henkilökunta voisi auttaa noissa hakutilanteissa iltapäivisin, jotta lähtö olisi sekä sinulle että Pekalle helpompaa. Mainitsin ensin äidin tietäen hänen oman voimakkaan tarvitsevuutensa.

Äiti: Ei siinä mikään auta. Poika hakee huomiota. Sellaista en siedä laisinkaan. Kuria pitää lisätä. Aina se on tuollainen.

Minä: Mitä tarkoitat? Minkälainen Pekka sitten on kotona? Kysyin uteliaasti ja hyväksyvästi lähtemättä moralisoimaan hänen ajatustaan vaikka sydäntä kylmäsi äidin kuvaus omasta lapsestaan. Ennen PACE-malliin tutustumista olisin lähtenyt puolustamaan Pekkaa ja yrittänyt näin saada äitiä ymmärtämään pojan tarpeita paremmin.

Äiti: Jatkuvasti hän hakee huomiota, kun yritän tehdä jotain hommaa.

Minä: No tuo on sinusta varmaan tosi ärsyttävää. Jaoin hänen tunteensa empaattisesti samalla intensiteetillä kuin äidin ärtyneessä tyylissä kuului, hivenen huudahtavalla äänen sävyllä. Käytin sanaa ärsyttävää, koska mielestäni se sana tavoitti äidin tunnelman parhaiten.

Äiti: No en tiedä...mutta kai se joskus on. Äiti vastasi hieman empien ja vähän häkeltyneenä. Hän ilmeisesti odotti, että antaisin heti jotain neuvoja tai syyllistäisin äitiä hänen tunteistaan.

Minä: Mikä sinua eniten Pekan temppuilussa ärsyttää? En käytä sanaa miksi, koska se yleensä vanhemmillekin on on vaikea näin herkissä ja vanhemmuutta haavoittavissa tilanteissa.

Äiti: Se koko ajan mankuu ja kitisee...välillä haluaisin pistää hänet huoneeseen ja oven lukkoon. Se on tosi ärsyttävää.

Minä: Miten ihmeessä olet onnistunut olemaan tekemättä niin? Kysyn käyttäen uteliasta ilmettä ja hyväksyvää asennetta saadakseni hänen puolustuksensa vielä enemmän avautumaan.

Äiti: No, välillä laitan kuulokkeet korviini, jotten kuulisi sitä kitinää.

Minä: Huomaan, että olet kyllä onnistunut keksimään ratkaisun, jotta et menettäisi hermojasi täydellisesti. Ratkaisu ei tietysti Pekan kannalta ole mitenkään hyvä mutta yhteys äitiin alkaa vähitellen syntyä.

Minä: Onko teillä joskus ollut sellaisia hetkiä, että Pekka ei ole koko ajan perässäsi ja mankunut jotakin. Muistatko jotain hyvää hetkeä?

Äiti: En tiedä....vaikea muistaa....ehkä silloin, kun poika oli pienempi ja luin hänelle iltasatuja ja poika käpertyi kainalooni. Äiti ehkä vähän liikuttui ja varmasti hetken kokee olleensa edes jossain vaiheessa hyvä äiti.

Minä: Onpa mukava kuulla teidän yhteisiä muistoja. Ne ovat sinulle varmasti tosi tärkeitä.

Äiti: Joo...ehkä niin. Hetken tauko., jolloin äidin kasvojen ilme vähän pehmeni. Nyt olen vaan niin väsynyt, kun vastaan yksin pojasta. Työpäivät ovat pitkiä ja olen aivan puhki iltaisin. Äidin oli nyt vähän helpompi luopua jäykästä ja puolustavasta asentestaan ja hän oli rentoutuneempi.

Minä: Mietin tässä...voisimmekohan jotenkin auttaa sinua. Sosiaalipalvelusta voisimme kysyä olisiko heillä tarjota esim. hoitajaa hakemaan Pekkaa vähän aikaisemmin päiväkodista, niin sinulla ei olisi niin kiire töistä päiväkotiin ja kotiin. Saisit vähän omaa aikaa ajatella omia asioitasi tai tehdä jotain mukavaa. Huomasin, että äiti oli vastaanottavaisempi ja siksi uskalsin tarjota hänelle sellaista tukea, jossa hänenkin tarpeensa tulisivat huomioiduksi. Myöhemmin olisi aika ehdottaa perhetyötä heidän vuorovaikutusongelmiensa avuksi, mutta nyt ei ollut vielä sen aika. Tämä kohta oli tärkeä, koska äiti oli aiemmin kieltäytynyt kaikesta tuesta.

Äiti: Jaa...onko tuollaisia hoitajia, jotka voisivat hakea pojan aikaisemmin hoidosta?

Minä: Minä selvittelen asiaa sinun luvallasi. Halusin aktiivisesti itse lähteä toimimaan avun saannin puolesta, koska en ollut varma miten äidin itsetunto edelleenkään kestäisi jatkossa tuen vastaanottamista.

Aivan kuten lasten, myös vanhempien kanssa tarvitaan PACE-asenteen yllätyksellisyyttä. Jos vanhemmat odottavat tulevansa tuomituiksi, heille on mahdollistettava toisenlainen kokemus meidän omalla hyväksyvällä asenteellamme. Vanhempien on tunnettava olonsa turvalliseksi voidakseen luottaa asiantuntijoiden apuun. Tarvitsemme PACEN kaltaisen mallin, joka purkaa vanhemmuuden lukkiutumisen ja auttaa heitä vastaanottamaan tarjoamamme avun.

On myös tilanteita, joissa vanhemmat eivät ymmärrä huolta tai kieltävät huolen vakavuuden. Tällöin on välttämätöntä puhua asioista suoraan. Reiluutta on, että työntekijän ja vanhempien väliset näkemyserot sanotaan ääneen. Sekään ei aina auta. Jos lapsen tilanne on niin huolestuttava, että on ryhdyttävät lastensuojelullisiin toimenpiteisiin, on perusteltua keskustella asiasta suoraan vanhempien kanssa esimerkiksi näin: "Olen huolissani lapsen voinnista ja teidän kotitilanteestanne. Haluaisin käydä läpi ne asiat, mitkä huolestuttavat minua. Ymmärrän, että ette ole ehkä kaikesta samaa mieltä. Haluaisin kuitenkin keskustella niistä, koska on tärkeää miettiä mitä voisimmme tässä tilanteessa tehdä".

Voimia vanhempien kanssa työskentelyyn!!!!

Kysy tarvittaessa konsultaatioapua!