Ei mitään hätää

Miten empatiaa voi ymmärtää ja miten se kehittyy. Empatia tarkoittaa myötäelämistä toisen tunteita kohtaan. Se tarkoittaa, että pystymme tuntemaan saman kuin tuo toinen ihminen mutta emme kuitenkaan muserru näiden tunteiden alla. Se miten me vanhempina vauva-aikoina vastaanotamme vauvan sekä fyysisiä että psyykkisiä  tarpeita sekä tunteita ja reagoimme niihin on empatiakehityksen alkua.

Kokonaisvaltainen myötäeläminen!

Myötäelämistä eli empatiaa on tärkeä osoittaa kokonaisvaltaisesti; äänen, eleiden, katseen, lämpimien tunteiden, puheen, liikkeiden ja jopa puheen rytmin kautta. Sanat ovat kyllä tärkeitä mutta ne eivät yksin riitä. Sanoittamalla ja myös samalla keholla viestien sitä mitä lapsi tuntee, jaamme syvemmin lapsen kokemuksen emmekä torju lapsen tunnetta tai ohita hänen tunnettaan. "Tuon tuntuu varmasti tosi pelottavalta". Näin virittäydymme lapsen kokemukseen ja vahvistammme lapsen kykyä myöhemmin itse säädellä tunteitaan ja tarpeitaan.

Jos vastaamme lapsen kiihkeisiin kommentteihin hiljaisella, neutraalilla tai älyllistävällä sävylllä ilman ei-kielellistä myötäelämistä, ilman samanlaista vitaliteettia ja affektin jakamista, lapsi ei saa kokemusta, että aikuinen ymmärtää. "Onpa tosi kurjaa, kun et löydä kaveria....tosi kurjaa". Huudahtavalla sävyllä voi saada lapselle tunteen, että häntä todellakin ymmärretään ja lämminsävyinen kommentti "ei hätää kyllä me tästä yhdessä selvitään" auttaa lasta tulemaan tunteineen kannatelluksi. 

Empatia kehittyy jo vauva-aikana!

Empatian alkeet syntyvät siis jo aivan varhaisvaiheessa. Se miten vanhempi huolehtii vauvansa fyysisistä tarpeista ja vastaa riittävän sensitiivisellä tavalla lapsen tunteisiin ja fysiologisiin tarpeisiin, antaa pohjan miten lapsen oma empatiakyky kehittyy. Vanhemmat pukevat häntä kun tulee kylmä, vanhemmat syöttävät kun tulee nälkä. Itsen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen kautta lapsi saa tuntuman miltä toisesta tuntuu

Empatiaa ei voi oikeastaan opettaa!

Ajattelen, että empatiaa ei onnistuneesti voikaan opettaa vaan se, miten me kohtaamme lapsen jokapäiväisissä tilanteissa, niisssä vaikeissakin tilanteissa lämpimällä ja ymmärtäväisellä asenteella, antaa lapselle mahdollisuuden kohdella muita vastaavalla tavalla - kokemuksen kautta. Voidaankin sanoa, että kokemukset siirtyvät ohjeeksi toimia - ohjeet taas eivät siirry toiminnan pohjaksi.

Empaattinen aikuinen elää lapsen tunteen hänen kanssaan lievittämällä hänen ahdistusta omalla toiminnallaan. Lapsi näyttää haavansa ja aikuinen ensin jakaa kivuliaan kokemuksen ja sen jälkeen vie tilannetta eteenpäin: "Voi ei nyt sattuu....mutta kohta se helpottaa, kun minä puhallan". Sellaisilla kommenteilla kuin "kyllä se siitä", "älä välitä", "kyllä se ohi menee" taas ohitetaan lapsen tunteet ja kokemukset ja vahvistetaan välttelevää kiintymysuhdetta.

Empatia ei ole ohjeiden antamista vaan haavoittuvuuden sietämistä ja vastaanottamista!

Empatian esteitä on se, että alamme järkeillä liikaa ja antaa hyvin kongreettisia ohjeita miten pitää toimia tai tuntea. Niitäkin voi antaa, mutta vasta siinä vaiheessa, kun toinen on siihen valmis. Masentuneelle ihmiselle ei sanota....ota itseäsi niskasta kiinni. Tunnistan kulttuurissamme aika paljon itsekseen pärjäämisen eetosta. Arvostamme itsenäisyyttä ja vähättelemme läheisyyden merkitystä. Aito itsenäistyminen kuitenkin vaatii ensin avuttomuuden ja haavoittuvuuden tunnustamista.

Tue itsenäisyyteen- älä työnnä! Ensin tehdään puolesta, sitten yhdessä, sen jälkeen ihaillaan ja sitten odotetaan itsekseen selviämistä!

Pienten lasten maailmaa seuranneena sanoisin, että meillä mielestäni enemmän  työnnetään itsenäisyyteen kuin tuetaan. "Kyllähän sinä jo osaat" on tyypillinen kommentti vaikkapa lasten pukemistilanteessa. Ja niinpä....aamulla meni kaikki hyvin mutta lapsen vireystilan laskettua esimerkiksi päiväkodin iltapäivässä lapsi tarvitsisi kipeästi vähän apua haalareidensa kanssa. Koulussa saattaa kuulla opettajan sanovan..."hienosti selvisit asiasta itseksesi"...harvemmin kuulee "onpa hienoa, että tulit pyytämään apua". Tärkeää kuitenkin on, että asenteillemme välitämme lapsille miten tärkeä taito avun pyytäminen tarvittaessa on.

Esimerkki omasta elämästäni:

Tyttäreni syntyi aikoinaan hyvin pienenä keskosena ja joutui sietämään valtavan määrän kivuliaita toimenpiteitä yksin ilman vanhemman rauhoittavaa syliä. Niinpä hänelle on jäänyt massiivinen piikkikammo, joka on jatkunut aikuisuuteen asti. Seuraava esimerkki tilanteesta, kun hän 5 -vuotiaana satutti itseään polkupyöräonnettomuudessa ja jouduimme turvautumaan terveydenhuoltoon.

Tytär: Minua pelottaa.

Minä: Voi kulta tiedän, että sinua pelottaa - otan tyttäreni syliin ja silitän. Se sattuu vähemmän kun olen lähelläsi.

Tytär: Se sattuu kauheasti. Minä: Tiedän kulta pieni. Olen tässä ihan lähellä koko ajan ja yhdessä selviämme tästä. Keinutan häntä lähelläni ja silitän hänen hiuksiaan.

Tytär: Minä en halua verikoetta.

Minä: Voi kun voisikin sen kokeen tehdä toisella tavalla mutta hoitajan on tehtävä se näin, jotta saamme apua sinulle ja sitten se kipu voi helpottaa.

Tytär: Se sattuu kamalasti.

Minä: Se sattuu varmasti, mutta kun minä olen tässä lähellä, niin se ei tee niin kipeää. Se kyllä silloin sattuu vähemmän.

Tytär: Sattuuko vähemmän?

Minä: Kyllä se sattuu vähemmän. Sinä olet minun ihana pieni kultaseni ja olet turvassa.

Lasten keskoshoidossa tänä päivänä on jo päästy siihen, että vanhemmat voivat olla kivuliaiden toimenpiteiden aikana vauvansa turvana. Tutkimusten mukaan sillä on suuri vaikutus lapsen stressin lievenemiseen. Valitettavasti itse äitinä jouduin seuraamaan oman lapseni kivuliaita toimenpiteitä lasiseinän takana. Onneksi tilanne nykyään keskoslasten tehohoidossa on hyvin toisenlainen ja vanhemmat voivat olla enemmän lapsen hoidossa läsnä.

On hyvä huomata milloin aikuisena oma empatiakyky on laskenut:

-jos huomaa reagoivansa kiukulla

-jos on tunne, että lapsi on itsekäs ja kiittämätön

-jos turhautuu siitä, että lapsi ei ota vastuuta käytöksestään

-